Johdatko tiimiäsi sankarin roolista käsin (jolla on aina brilianteimmat ideat ja valokeila) vai siten, että mahdollistat heidän sankaruutensa esiin tulemisen? Esimiehen taidollisuus nimittäin mitataan tänä päivänä sillä, miten hyvin retkikuntansa tuntee. Pelisilmää on ymmärtää missä kunkin osaaminen, energiataso sekä persoonalliset piirteet ovat parhaassa mahdollisessa käytössä alati vaihtuvissa olosuhteissa.
Se retkikunnan jäsen, joka on seikkailunnälkäisin ja janoaa uusia haasteita, tarvitsee tehtävänantoja, joissa ylittää itsensä ja venyä yli oman tähänastisen osaamisensa. Hän, jolla on paras suuntavaisto ja joka hahmottaa maiseman yksittäisten esteiden yli, on tarpeen pitää lähellä ja antaa tilaisuuksia jakaa kullan arvoisia havaintojaan. Hänelle, joka huomauttaa retken jokaisesta yksityiskohdasta (joka ei ole ennalta suunniteltu ja punnittu) on hyvä taata mahdollisuuksia tehdä analyyseja ennen tärkeitä päätöksiä. Entä hän, joka on uskollinen retkikunnan edustaja, mutta kärsii hetkellisesti rakoissa kantapäissään (jotka muistuttavat inhimillisestä arviointivirheestä)? Antisankarin leiman antamisen sijaan on työyhteisössä tärkeä ymmärtää, että väliaikainen tahdin hidastaminen mahdollistaa koko joukolle ympäristön tarkemman arvioinnin.
Dialogisuuden näkökulma haastaa meitä toisaalta näkemään sankaruuden työyhteisössä yhtä mahdollisena, missä tilanteessa tahansa, kenelle tahansa. Teemmekö liian pitkälle vietyjä hypoteeseja jostakin työyhteisömme jäsenestä heidän osaamisensa, energiatasonsa ja persoonallisten piirteidensä perusteella (omaan rajalliseen käsitykseemme nojaten)? Siinä tapauksessa se vaikuttaa myös siihen, miten tulkitsemme toisen ihmisen sanomaa ja jopa siihen, miten luomme mahdollisuuksia hänelle tuoda oman näkemyksensä esille. Kuunteleva vuorovaikutus ja yhdessä ajatteleminen eivät sisällä ennakko-oletuksia. Tämä mahdollistaa sen, että voimme aidosti kuulla, mitä kullakin on sanottavaa. (Sen sijaan, että puoliautomaattisesti arvotamme kuulemamme ennen tai jälkeen puheenvuoron).
Merkityksellisyyden näkökulmasta on tärkeä, että retkikunnan edustajat voivat rooleissaan ja työtehtävissään tehdä omien arvojensa mukaista työtä. Seikkailun janoiselle arvo voi olla esimerkiksi kehittyminen, jolloin erityisesti rutiinien ulkopuolella olevissa työtehtävissä hän voi loistaa ja voida hyvin. Yksityiskohtaiselle arvo voi olla puolestaan loogisuus, jolloin tehtävät, mitkä vaativat perehtymistä ja systemaattista tarkastelua mahdollistavat hänen kukoistamisensa. Se, että koko retkikunnalla on yhteiset arvot kuten ”yksin pääsisit ehkä nopeasti, mutta yhdessä pääset pidemmälle” mahdollistaa joustavuutta esimerkiksi kollegoiden työtaakan keventämisessä tilanteen tullen.
"Kehuminen ei ole itseisarvo vaan se, että sinua esimiehenä kiinnostaa, mikä työntekijälle on aidosti merkityksellistä."
Kunnian jakaminen on myös taitolaji, jossa on hyvä muistaa merkityksellisyyden näkökulma. Kun työyhteisössä jaetaan kunniaa henkilölle itselle merkityksellisessä asiassa, sankaruuden valokeila on omiaan nostamaan työniloa ja työmotivaatiota. Jos taas sankaruuden valokeilaa tarjotaan asioissa, jotka ovat työntekijälle sitä, minkä hän osaa hoitaa hyvin, mutta joka hänelle itselleen ei ole merkityksellistä – voi asian julkinen kehuminen ollakin kehujen kohteelle turhauttavaa. Näin ollen kehuminen ei ole itseisarvo vaan se, että sinua esimiehenä kiinnostaa se, mikä työntekijälle on aidosti merkityksellistä ja minkälainen huomiointi on hänelle arvokasta. Toiselle kahden kesken jaettu arvostuksen osoitus on arvokkainta ja toiselle se, että koko firma tietää hänen sankarillisuutensa pelastaneen retkikunan kunnon mutavyöryltä.